Hallituksen suurin virhe oli lastata sote-laiva täyteen sinne kuulumatonta tavaraa. Väestö ikääntyy ja siksi Suomi olisi tarvinnut ja tarvitsee edelleen nimenomaan laadukkaat sosiaali- ja terveyspalvelut turvaavan rakenneuudistuksen. Uudistukselle asetetut alkuperäiset tavoitteet ovat edelleen päteviä: sujuvien palveluketjujen eli integraation kautta tuotu kustannusnousun hillintä ja painopisteen siirtäminen kevyempiin perustason palveluihin. Tätä tarvitsemme edelleen, ja hukatun hallituskauden vuoksi entistä kiireellisemmin.
Virheistä on opittava ja uudistuksen valmistelu on aloitettava mahdollisimman pian parlamentaariselta pohjalta. Mahdolliset perustuslailliset ongelmat on kartoitettava tarkasti jo valmisteluvaiheessa.
Saadaanko hyvä lopputulos, jos puolueet
tulevat sote-malli tiukasti kainalossa
yhteiseen valmistelupöytään?
Itse uudistuksessa on edettävä portaittain. Lähtökohtana on jo aloitettu siirtyminen 18 sote-alueeseen, kuntayhtymäpohjalta. Tämä työ on useimmissa maakunnissa jo käynnissä tai tehty, mutta se tarvitsee tuekseen oikeudenmukaiset rahoitusratkaisut sekä uutta rakennetta tukevaa lainsäädäntöä. Siirtymään tarvittavat muutokset voidaan toteuttaa parissa vuodessa ja jo tehtyä työtä hyödyntää.
Maakuntahallinto ja laaja valinnanvapaus jäisivät kyydistä pois. Valinnanvapautta voitaisiin lisätä niin sanotun suppeamman valinnanvapausmallin pohjalta, eli palveluseteleillä. Suppeampi valinnanvapausmalli olisi kansalaisen näkökulmasta käytännössä laajempi, sillä se olisi suotuisampi pienille yrityksille ja järjestöpohjaisille palveluntuottajille. Hallituksen tällä kaudella ajama niin sanottu laaja valinnanvapausmalli antaisi mahdollisuuden yksityisten alueellisten monopolien syntymiselle. Monopoli taas tarkoittaa kansalaisten valinnanvapauden täydellistä puuttumista, oli se sitten yksityinen tai julkinen. Sote-palveluissa on mielestäni lisättävä asiakasnäkökulmaa ja mahdollisuutta valita palveluntuottaja. Muutos on kuitenkin tehtävä hallitusti ja harkitusti.
Mikä pitkän tähtäimen sote-malliksi?
Nyt ennen vaaleja puolueilta tentataan sote-malleja, ja hyvä sinänsä, että sote on keskusteluissa mukana. Mikä ratkaisu sitten onkin, se tulee vaikuttamaan jokaisen suomalaisen arkeen. Toisin kuin monet muut teemat, joista keskustelua pidetään yllä joskus puoliväkisin. Mutta. Saadaanko hyvä lopputulos, jos puolueet tulevat sote-malli tiukasti kainalossa yhteiseen valmistelupöytään? Vai saadaanko taas Frankensteinin kokoon kursittu kompromissihirviö? Mikä sote-malli sitten parlamentaariseen valmisteluun valitaankin, toivon, että se on sisäisesti looginen ja johdonmukainen. Malleja keskeisempää on saada yksimielisyys uudistuksen tavoitteista ja sen jälkeen kuunnella asiantuntijoita, mitkä ovat parhaat ratkaisut tavoitteisiin pääsemiseksi. Poliittiset taskutavoitteet voidaan yhteistuumin deletoida.
Mainitsen kuitenkin kaksi punnittavaa mallia. Ensimmäinen niistä on edellisen hallituskauden lopulla KD:n esityksen pohjalta parlamentaarisesti valmisteltu viiden sote-järjestämisalueen malli sekä sen korjaaminen perustuslakivaliokunnan lausunnon pohjalta. Olin tätä mallia valmistelleen, hallituksen salaisen sote-ryhmän jäsen. Mallissa suurimmat kaupungit sekä sote-kuntayhtymät voisivat toimia palveluntuottajina. Myös yksityiset palveluntuottajat on sujuvaa sisällyttää malliin. Se on siis tilaaja-tuottaja-malli.
Hitain ja poliittisesti todennäköisesti mahdoton vaihtoehto on ottaa kuntarakenne uudelleen tarkasteluun niin, että tulevaisuudessa vahva kunta vastaisi sote-palveluista. Tämä vaihtoehto vahvistaisi suoraa demokratiaa ja säilyttäisi lapsiperheiden palvelut saman hallinnon alla, mutta tarkoittaisi samalla huomattavasti suurempaa kuntakokoa. (Tämän Kokoomus jättää nyt ennen vaaleja mainitsematta.) Muiden sote-mallien haasteena on se, että kunnan vastuulla edelleen olisi hyvinvoinnin vahvistaminen, mutta korjaavat palvelut siirtyisivät niille kuuluisille ”leveämmille hartioille”. Näin ollen kunnilta puuttuisi suora taloudellinen kannustin hoitaa hyvinvointia vahvistava tehtävänsä, ja palvelun tarvitsijat ohjattaisiin edelleen yhteiskunnan kannalta kalliimpiin korjaaviin sote-palveluihin. Yhteiskunnassa tarvitaan nimenomaan panostusta varhaisempaan, oikea-aikaiseen ja samalla kevyempään tukeen. Vahva kunta suoralla demokratialla olisi tästä näkökulmasta toimiva hallintorakenne.
Mitäs tänään lakkautettaisiin?
Kaikissa näissä malleissa haasteena on lähipalvelujen turvaaminen, etenkin harvaan asutulla ja ikääntyvällä seudulla. Lähipalvelujen turvaamiseen tarvitaan siksi oma lakipykälänsä. Olen sillä kannalla, että lähipalvelujen turvaaminen on sote-uudistuksen ytimessä. Miten muuten voisimme vahvistaa perustason palveluja ja vähentää korjaavien palvelujen yhä kasvavaa kysyntää? Tulevaisuuden päättäjien keskeisin kysymys ei enää voi olla: ”Mitäs tänään lakkautettaisiin?” Väestörakenteen muutoksesta luonnollisesti seuraa aina joitakin muutoksia palvelurakenteeseen, se on selvä. Lähipalvelujen karsiminen ei kuitenkaan vähennä palvelutarvetta, vaan siirtää asiakkaan toiselle luukulle tai heikentää hänen elämänlaatuaan ja toimintakykyään. Sote-uudistuksella on siksi tavoiteltava myös perustason palvelujen tuomista nykyistä lähemmäs kansalaisia. Hyvinvointi tehdään lähellä.
Comments are closed.